Näkökulma: ketä tässä pitäisi enää uskoa?

Internetin laajeneminen ja sosiaalisten medioiden kehittyminen on mahdollistanut ihmisten ennennäkemättömän kanssakäymisen, jossa planeetamme eri puolella olevat ihmiset voivat keskustella keskenään asiasta kuin asiasta.

Samasta syystä terveyteen liittyvät asiat, joista parhaana esimerkkinä toiminee ravitsemus, puhuttavat kansaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Internetin seurauksena viralliset tahot kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) ovat saaneet vastaan äänekkään, esimerkiksi ravitsemussuosituksia kritisoivan joukon. Keskustelu on suuria tunteita herättävää, jopa niin tunteita herättävää, että virallisia tahoja edustavien henkilöiden sähköpostiin ilmestyy vihapostia julkisuudessa olon yhteydessä.

Kun lisäksi erilaisia, eri suuntiin viettäviä tutkimuksia putkahtaa vähän väliä pinnalle eri medioiden uutisoimina ja netissä pyörivät ihmiset – minäkin – tekevät tutkimuksista omia tulkintojaan, herää kysymys: ”Ketä ja mitä tässä pitäisi enää uskoa?”. Näitä asioita yritän pohtia tässä kirjoituksessa, enkä pelkästään ravitsemuksen näkökulmasta.

Toivottavasti olemme tämän kirjoituksen taas vähän viisaampia ja saamme vastauksen tähän monia kutkuttavaan kysymykseen.

Asiantuntijan vai asiantuntija-apinan mielipide?

Jotta saisimme selville, ketä tässä pitäisi enää uskoa, joudumme käsittelemään aluksi mielipiteitä. Jotta taas mielipiteisiin liittyvää asiaa voitaisiin käydä läpi, joutuu väistämättä pohtimaan sitä, mikä on asiantuntija, koska erilaisiin aiheisiin kuten terveyteen, treenaamiseen ja ravitsemukseen liittyviä mielipiteitä singahtaa nykyään asiantuntijoina esiintyvien ihmisten suista ja kynistä.

Aluksi on tärkeää tiedostaa, että jonkin tietyn tittelin saavuttaminen ei ole automaattisesti asiantuntijuuden tae. Tämän blogin aihepiireihin liittyvänä relevanttina esimerkkinä kehonrakennus- ja fitnesspiireissä IFBB-ammattilaisen titteli tuntuu tarkoittavan samaa kuin ”tiedän kaikesta kaiken, enkä ole koskaan väärässä”. Joidenkin mielestä IFBB-ammattilaisen statuksen voi saavuttaa vain korkeimman mahdollisen treeni- ja ravintotietämyksen omaava henkilö, ja kuten alla olevasta kuvankaappauksesta voi huomata, auta armias, jos IFBB-pron sanomisia menee kyseenalaistamaan.

IFBB-pron sana on laki
IFBB-pron sana on laki

Tämän jälkeen on tärkeää tiedostaa, että jonkin tittelin saavuttaminen on ollut mahdollisesta tietämyksen tai tekemisen tasosta huolimatta, eikä niiden vuoksi. Vertauskuvaa käyttääkseni: Oulusta Helsinkiin voi kulkea sekä resiinalla että Pendolinolla, mutta toinen näistä tavoista on tehokkaampi kuin toinen. Mark Rippetoen lausahdus ”jotkut ovat todella hyviä tehottomien asioiden tekemisessä” sopii oikein mainiosti tähän tilanteeseen. Monellakin IFBB-prolla on fysiologiasta sellaisia käsityksiä, jotka ovat kyseenalaisia. Esimerkiksi Mitä ihmettä -kimaran ensimmäisessä osassa pystyimme lukemaan, kuinka Figuressa kilpaileva IFBB-pro kertoi kisarasvaprosenttinsa olevan viisi, vaikka tosiasiassa hän olisi oikeasti kuollut sellaisessa tilanteessa. Yllä oleva kuva taas on kaapattu Ben Pakulskin Facebook-sivulta eli juuri sen saman Pakulskin, joka peräänkuuluttaa Carb Backloadingia ja joka on kehonrakennuspiireissä ”tiedemiehen” ja analyyttisen henkilön maineessa.

Jos titteli ei ole asiantuntijuuden tae, ei sitä ole myöskään suosion saavuttaminen. Jonkin henkilön suuri suosio voi olla yhtä hyvin jossakin asiassa menestymisen lisäksi seurausta sellaisista tekijöistä kuten hyvästä ulosannista, tehokkaasta itsensä brändäyksestä ja kehonrakennus-ja fitnesspiireissä ennen kaikkea vakuuttavasta ulkonäöstä (isoista lihaksista, kehittyneistä pakaralihaksista ja rasvattomasta kunnosta ja komeudesta/kauneudesta), joka jälleen kerran voi olla seurausta jostakin asiasta huolimatta eikä sen vuoksi. Mainitsemistani tekijöistä etenkin viimeiselle annetaan liikaa painoarvoa ja sillä on pelottavan vakuuttava vaikutus, jolla tehoton tai pahimmillaan vaarallinen sanoma saadaan levitettyä eteenpäin.

Mistä sitten tunnistaa oikean asiantuntijan? Tulkinta riippuu henkilöstä ja siitä, kuinka tiukan rajan nimitykselle haluaa vetää. Oli aihe mikä tahansa, minun tulkintani mukaan asiantuntijasta voidaan melko varmasti tunnistaa seuraavanlaisia piirteitä:

  • hän ei todennäköisesti käytä itsestään titteliä asiantuntija
  • on tietoinen omista rajoituksistaan eli siitä, mitä hän ei tiedä – eikä häpeä tunnustaa sitä sen sijaan, että keksisi väkipakolla jotakin sanottavaa
    • hän voi myös todeta, että ”tästä asiasta minulla ei kyllä ole nyt kovin vahvaa mielipidettä”
  • ei usko, että johonkin tiettyyn asiaan liittyvät kysymykset on ratkaistu
  • osaa perustella mielipiteensä (väitteensä) rakentavasti eli argumentoida
  • kunnioittaa keskustelukumppaniaan eikä sorru argumentaatiovirheisiin, kuten toisen solvaamiseen (= ad hominem -argumentaatiovirhe)
  • osaa asettautua toisen asemaan ja nähdä hänen tulkintansa asioista
  • ei automaattisesti tuomitse ihmistä tai tahoa tämän taustan vuoksi
  • ja mikä tärkeintä: hyväksyy sen mahdollisuuden, että hänen mielipiteensä voi olla väärä, ja on valmis muuttamaan sen näytön puhuessa mielipiteitä vastaan

Jos rajanvedosta tehdään tiukka, yllä mainitut piirteet omaava henkilö ei ole oikeastaan asiantuntijaa nähnytkään. Parempi nimitys tällaiselle henkilölle olisi silloin vain ”fiksu, rakentavaan keskusteluun kykenevä henkilö” tai ”keskustelemisen asiantuntija”. Tiukassa määrittelyssä mainitsemien piirteiden lisäksi oikealla asiantuntijalla voidaan ajatella olevan takanaan pitkäkin akateeminen ura väitöskirjoineen ja useine vertaisarvioituine julkaisuineen. Vaihtoehtoisesti on olemassa kokemusasiantuntijoita, joita yhdistää käytännön kautta saatu tieto ja joita Pauli Ohukainen on käsitellyt blogissaan (akateemista urapolkua edennyt henkilö on Paulin mukaan institutionaalinen asiantuntija). Yleinen vastakkainasettelu ravitsemuskeskustelussa onkin institutionaalisten asiantuntijoiden ja kokemusasiantuntijoiden välillä.

Keskustelun asiantuntijoiden lisäksi on myös olemassa henkilöitä, jotka käyttävät itsestään nimitystä asiantuntija, tuntuvat tietävän kaikesta kaiken, eivät ole valmiita muuttamaan mielipidettään sitten millään, pitävät automaattisesti joitakin ihmisiä tai tahoja pahana ja jotka sortuvat argumentaatiovirheisiin muun muassa solvaamalla keskustelukumppaniaan. Tämänkaltaisia tunnusmerkkejä omaavalle henkilöille on myös olemassa titteli. Se on apina (eng. zealot).

Ihmisen omat ja valmiit ennakkokäsitykset jostakin asiasta voivat tehdä uuden oppimisesta ja mielipiteiden muuttamisesta hankalaa. Jos on esimerkiksi lähtökohtaisesti päättänyt, että jonkun teollisuuden rahoittamat tutkimukset ovat automaattisesti hylkäämisen arvoisia, se kertoo enemmän tutkimuksien puolueellisuutta epäilevästä henkilöstä kuin itse teollisuuden rahoittamista tutkimuksista (bongasin tämän hienon lausahduksen joskus jostain).

Miten nämä yllä käsittelemäni asiat liittyvät sitten mielipiteisiin?

Kuvitellaan, että pöydän toiselle puolelle laitetaan ravitsemustieteen professori, jonka meriitteihin kuuluu luonnollisesti väitöskirja ja vaikkapa 75 vertaisarvioitua tutkimusta tieteellisissä julkaisuissa. Pöydän toiselle puolelle istutetaan julkkis, jonka meriitteihin kuuluu sixpackin saaminen näkyviin, 12 425 Instagram-seuraajaa, kahden hänen näkemyksensä puolesta puhuvan tutkimuksen tiivistelmien lukeminen ja hänen sekä asiakkaiden kohdalla toimivien juttujen löytäminen.

Ennen ravitsemukseen liittyvän keskustelun aloittamista sitä seuraamassa olevalle henkilölle saattaa syntyä kuva, tässä on nyt kyseessä tilanne, jossa on alkamassa oikea titaanien taisto, ja kova menee yksi yhteen kovaa vastaan. Tällaisessa tilanteessa itse kukin voi kuitenkin miettiä, millainen painoarvo näiden henkilöiden mielipiteillä on, kun nämä kaverit laitetaan keskustelemaan ravitsemuksesta, ja ovatko nämä mielipiteet samanarvoisia. Minä sanoisin, että ei ole. Kyseessä on niin sanottu tasapainoharha, jossa vastakkain ovat asiantuntija ja ”asiantuntija” ja jonka luomiseen mediassa sorrutaan aika ajoin. Minun mielestäni institutionaalisen asiantuntijan mielipiteellä on tässä tilanteessa lähtökohtaisesti enemmän painoarvoa.

Tilannetta pahentaa se, jos jompi kumpi henkilöistä sattuu olemaan apina. Apinan kanssa on yleensä erittäin hankala keskustella, sillä keskustelu on silloin täynnä kaivon myrkyttämistä, sanahelinää, pelottelua ja muita asialliseen keskusteluun kuulumatonta sisältöä. Siksi ymmärrän täysin hyvin alla kuvatun tilanteen, jossa keskustelua ei edes saatu aikaiseksi: jos tietää jo etukäteen, että keskustelu ei tule sujumaan asiallisten pelisääntöjen mukaan, ei sellaiseen leikkiin huvita lähteä mukaan.

Vaikka apinan kanssa keskusteleminen on hankalaa, ei se tarkoita sitä, etteikö tämä keskustelu johtaisi mihinkään. Esimerkiksi TV:ssä, Facebookin- tai blogien kommenttiketjuissa tai nettifoorumeilla keskustelua seuraava yleisö voi saada paljonkin irti kahden tai useamman henkilön keskustelun (väittelyn) seuraamisesta. Jos keskustelua seuraa maalaisjärkeä omaava henkilö, hän osaa yleensä erottaa eri mieltä olevien henkilöiden argumentoinnin tason perusteella asioiden oikean laidan ja tehdä sen jälkeen omat johtopäätöksensä asiasta. Apinan päätä ei saa yleensä käännettyä, mutta keskustelua seuraavien henkilöiden päitä voi – paitsi jos keskustelua seuraavien henkilöiden joukossa on apinoita.

Tutkimusten vaaka

Kuten kirjoituksen alussa mainittiin, tutkimuksia tulee ja menee ja eri ihmiset tekevät eri yhteyksissä niistä omia johtopäätöksiänsä. Yleisesti ottaen tutkimusten sekamelskaa voidaan verrata vaikkapa vaakaan, jonka toisessa kupissa on jotakin aihetta tai väitettä puoltavia ja toisessa samaa aihetta vastustavia tutkimuksia. Yleensä vaa’an molemmissa kupeissa on tutkimuksia etenkin ravitsemustieteeseen liittyvissä asioissa. Ravitsemusta käsittelevissä tutkimuksissa kun voidaan päätyä hyvinkin eri tuloksiin esimerkiksi koehenkilöiden ollessa eri ikäisiä tai vaikka omatessa joitakin perussairauksia.

Ennen pitkää vaaka alkaa kallistua jommalle kummalle puolelle enemmän tai vähemmän, kun jotakin aihetta tutkitaan lisää ja lisää. Kun asiassa edetään pienin askelin, se on kuin palapeli saisi yhden palan lisää. Tämän takia ihmiset toitottavat usein, että tätä aihetta pitää kyllä nyt tutkia lisää: he haluavat lisävarmuutta asialle ja toisaalta laadukkaampia tutkimuksia (joista lisää edempänä), joiden näytön taso on vahvempaa.

Esimerkiksi väitteen ollessa ”Kasvikset ovat / eivät ole terveydelle edullisia” vaakakuppi on aika kovasti kallellaan ensimmäisen väitteen vaakakupille. Tämä myös tarkoittaa sitä, että mikäli nyt tulisi tutkimus, jonka johtopäätös on jälkimmäinen, vaaka tasoittuu hieman. Siksi aikaisempi vallalla ollut käsitys ei ravitsemus- ja treenitieteessä kumoudu täysin, ja siksi Antti Heikkilä on väärässä.

Tosin tieteen luonteen mukaisesti myöskään täysin varmoja asioita ei ole koskaan olemassa. Tiede on jatkuvaa epävarmuudessa elämistä, sillä aina on olemassa mahdollisuus, että vallalla oleva käsitys kumoutuu uuden näytön tultua julki. Siksi tieteestä puhuttaessa puhutaan yleensä ärsyttävästi sanoilla ”aika varmasti”, ”melko varmasti”, ”melko epätodennäköisesti”, ”erittäin todennäköisesti”, ja niin edelleen, kun ihmisillä on vahvoja tai vähän epävarmempia mielipiteitä asioista ja näyttöä jostakin asiasta ei juurikaan ole. Joidenkin asioiden, esimerkiksi juuri kasvisten syönnin terveyshyötyjen kohdalla, on toki erittäin epätodennäköistä (huomasitko mitä sanoin tässä?) nähdä nykyisen näytön kumoutuvan yhtäkkiä.

Vaakakuppi. Kuva: Kogo / Wikimedia Commons
Vaaka. Kuva: Kogo / Wikimedia Commons

Mielipiteet liittyvät tähän vaakakuppianalogiaan siten, että ne eivät saa tarkoittaa samaa asiaa kuin ”voin sanoa ihan mitä haluan, koska minulla on oikeus omaan mielipiteeseeni”. Kenelläkään ei ole oikeutta omaan mielipiteeseensä. Ihmisillä on vain oikeus siihen, minkä puolesta he pystyvät argumentoimaan. Vaa’an osoittaessa voimakkaasti suuntaan, joka on eri kuin henkilön mielipide asiasta, saa argumentointi ja näytön taso olla erittäin vahvaa, jotta henkilön mielipide olisi mahdollista ottaa vakavasti ja jotta toista näkemystä edustavat harkitsisivat mielipiteidensä muuttamista. Myös argumentoinnin tueksi esitetyn näytön tulee olla vahvempaa kuin nykyisen vallalla olevan käsityksen taustalla oleva näyttö. Suuret puheet vaativat taustalleen suuren näytön.

Yleensä tämä tarkoittaa myös sitä, että jos jostakin aihepiiristä ovat keskustelemassa tämän aihepiirin institutionaalinen asiantuntija ja kokemusasiantuntija, niin ensimmäiseksi mainittu on yleensä perillä myös niistä vaakakupin toisella puolella olevista tutkimuksista, ja on muodostanut mielipiteensä vaakakupin kokonaiskuvan perusteella. Toki kuka tahansa henkilö institutionaalisesta asiantuntijasta lähtien on erehtyväinen, koska myös suuremman painoarvon omaavat mielipiteet ovat yhtä vahvoja kuin argumentoinnin vahvuus on. Jos institutionaalisen asiantuntijan argumentoinnin taso perustuu laadultaan heikkoihin tutkimuksiin (näistä lisää myöhempänä) tai hän ei kykene näkemään, että on olemassa paljon sellaista tieteellistä tutkimusta, joka on kovasti ristiriidassa institutionaalisen asiantuntijan mielipiteen kanssa (hän on apina), hänen mielipiteensä ei ole pelkästään hänen asemansa takia muiden yläpuolella. Jonkin alan institutionaalinen asiantuntija ei ole myöskään sama asia kuin jokaisen alan asiantuntija, mikä on hyvä pitää mielessä.

Kaikkien asioiden kohdalla vaaka ei suinkaan ole selkeästi kallellaan jompaan kumpaan suuntaan, vaan se on hyvin tasainen eli tietämys asiasta on epävarmalla pohjalla. Silloin voidaan saada aikaiseksi meheviä väittelyitä, joissa ei aina ole selkeää voittajaa eli kumpikaan väittelyn osapuolista ei ole oikeassa eikä väärässä. Tällöin pallo siirtyy yleisölle, jonka tulee punnita henkilöiden argumenttien tasoa ja tehdä sen jälkeen asiasta omia johtopäätöksiänsä.

Yksi esimerkki tällaisesta nähtiin hiljattain, kun Menno Henselmans ja Eric Helms väittelivät (toisiaan kunnioittaen) siitä, kuinka paljon proteiinia henkilön tulisi syödä.

Usko itseäsi?

Kun yritetään selvittää, ketä ja mitä pitäisi loppujen lopuksi uskoa, vastaavat monet helposti ”Usko itseäsi. Sinä itse tiedät parhaiten, mikä sinulle toimii”. Oman itsensä kohdalla on kuitenkin niin hankala tehdä erilaisten terveyteen, kehonkoostumukseen tai suorituskykyyn vaikuttavien muuttujien kontrollointia, että silloin ollaan vaarassa tehdä virheellisiä johtopäätöksiä. Silloin tullaan sokeaksi omalle tekemiselle ja tehdään jotain, mitä ei kannattaisi tehdä tai jätetään tekemättä jotain, mitä olisi kannattanut tehdä.

Oletetaan, että luettuaan jonkun Facebookissa jaetun blogikirjoituksen henkilö x alkaa noudattamaan ruokavaliota, joka ei ole linjassa ravitsemussuosituksien kanssa. Sanotaan vaikka, että henkilö karsii ruokavaliostaan pois maitotuotteet ja gluteenia sisältävät ruoat ja ruoka-aineet. Lisäksi henkilö eliminoi ruokavaliostaan sokerin parhaansa mukaan lukien hedelmät, koska ”niissä on paljon pahaa sokeria”. Proteiinin syöntiä hän lisää hieman. Proteiinin lisäksi liikunta alkaa maistua: seitsemänvuotias shetlanninlammaskoira ei pääse enää pelkästään takapihalle tarpeilleen, vaan hänen reviirinsä on laajentunut henkilön innostuttua kävelylenkeistä.

Uuden ruokavalion seurauksena henkilö laihtuu 15 kiloa ja voi paremmin kuin koskaan. Rempallaan olleet kolesteroliarvotkin paranivat, samoin paastoverensokeri. Henkilö tekee päätelmän, että maito, sokeri ja gluteeni ovat pahasta ja että ravitsemussuosituksista ei ole mihinkään. Lisäksi henkilö alkaa antaa blogikirjoituksen tekijän mielipiteille erittäin suuren painoarvon.

Kuva: Wikimedia Commons / Public Domain
Kuva: Wikimedia Commons / Public Domain

Mitä jos henkilö teki kuitenkin virhepäätelmiä? Johtuivatko olon ja terveyden paraneminen sittenkään maidon, sokerin ja gluteenin eliminoimisesta, vai olisiko kenties syynä ollut joku seuraavista:

  • ruokien karsimisena seurauksena vähentyneen energiansaannin seurauksena tapahtunut laihtuminen
  • lisääntynyt aktiivisuus
  • lisääntyneen proteiinin saannin positiiviset vaikutukset kylläisyyteen ja sen suurempi terminen efekti verrattuna muihin makroravinteisiin
  • yleinen mielialan kohoaminen
  • joku muu?

Omakohtaisten kokeilujen kohdalla pelkästään mielikuva siitä, että ”nyt minä alan noudattaa kaikkien aikojen parasta ruokavaliota koskaan” voi antaa positiivisen sysäyksen laihdutusurakkaan ja vaikuttaa jo itsessään johtopäätöksien tekemiseen. Sama koskee jotakin uutta lisäravinnetta, jonka on luvattu räjäyttävän salitulokset uuteen kasvuun. Toki ajattelu toimii myös toisinpäin: ”nyt minä noudatan kaikkien aikojen huonointa ruokavaliota”-ennakko-olettamus on jo lähtötilanteessa huono signaali jatkoa ajatellen.

Koska muuttujien kontrolloiminen ja objektiivisten johtopäätösten vetäminen omakohtaisten kokemusten perusteella on hyvin hankalaa, niiden kontrolloimiselle on olemassa parempikin tapa: tutkimukset. Laadukkaasti toteutetuissa, realistisissa tutkimuksissa erilaisia muuttujia pystytään kontrolloimaan siihen pisteeseen asti, että johtopäätöksenä ainoan kahta koeryhmää erottavan muuttujan kuten lisäravinteen tai ruokavalio- tai liikuntamuutoksen vaikutus esimerkiksi koehenkilöiden kehonkoostumukseen pystytään eristämään. Siksi hyvin toteutettu tutkimus on tehokas ja objektiivinen yrittää selittää elävässä elämässä tapahtuvien ilmiöiden ja asioiden taustat.

Kun tutkimus käy läpi vielä yhden tai useampia, tutkimusraportin sisältöä kriittisesti tarkastelevia vertaisarviointikierroksia ennen sen julkaisemista, lisää se sitä varmuutta, että tieteellisissä aikakauslehdissä julkaistut artikkelit ovat saaneet osakseen laaduntarkkailua. Siksi esimerkiksi ravitsemussuositukset ovat koostettu senhetkisen, parhaan saatavilla olevan tutkimustiedon eikä ihmisten omakohtaisten kokemusten perusteella.

Esiin nousee kuitenkin ongelma. Tutkimuksissa koehenkilöt reagoivat samaan muutokseen hyvin eri tavoin, mutta raportoinnissa keskitytään keskiarvoihin. Pienenä esimerkkinä tästä on vasta käsittelemäni proteiinin ylensyöntitutkimus, jossa koehenkilöiden reagointia nähtiin laidasta laitaan. Siksi ravitsemussuosituksia ei voida tehdä jokaiselle henkilölle erikseen. Tuntuisi aika oudolta, jos jostakin suosituksesta tehtäisiin useita eri versioita, joiden välillä on karsittu pois ruoka-aineita.

Siksi maitotuotteista oireilevat valittavat jatkossakin ravitsemussuositusten tekevän ihmisiä sairaiksi. Siksi vähähiilihydraattisen, ensimmäistä kertaa elämässään noudattamiskelpoisen ruokavalion löytäneet henkilöt valittavat jatkossakin ravitsemussuositusten tekevän ihmisiä lihaviksi. Siksi ravitsemussuositukset ovat suosituksia, joissa ei tuputeta kenellekään mitään, vaan kerrotaan, mitä ruoka-aineita kannattaisi pyrkiä lisäämään ja mitä vähentämään.

Siksi jokaisen pitää yrittää löytää tieteellisesti hyväksi havaittuihin asioihin pohjautuva, itselle toimiva juttu eli uskoa osittain itseään. Siksi ei saa olla apina, eikä olettaa, että se omalla kohdalla toiminut juttu on se ainoa tapa toimia.

Tiedon hierarkia

Kaikki tieteellinen tutkimus ei ole painoarvoltaan ja näytön tason vahvuudeltaan samanlaista. Erään, yleisesti käytössä olevan hierarkian mukaan tieteellisen näytön laatu voidaan järjestää seuraavasti:

Tieteellisen näytön hierarkia
Tieteellisen näytön hierarkia. Kuva: Mazel & Poolman, 20111

Systemaattiset katsaukset ovat tutkimuksia, joissa pyramidin alemmilla portailla olevia tutkimustyyppejä käydään läpi järjestelmällisellä tavalla. Systemaattisessa katsauksessa asetetaan jotkin tietyt lähtökriteerit (esim. tutkimuksen tulee olla RCT, englanninkielinen, 18-64-vuotiailla, terveillä ihmisillä tehty ym.), joiden perusteella tehdään hakuja tutkimustietokantoihin ja käydään läpi jokainen kriteerit täyttänyt tutkimus (ja joiden perusteella kaksi erilaista systemaattista katsausta voi löytää eri asioita tai päätyä eri lopputuloksiin). Kriteerit täyttäneitä tutkimuksia voi olla aivan hyvin useita kymmeniä kappaleita tai enemmänkin, jos aihetta on tutkittu paljon.

Systemaattisten katsausten avulla saadaan selvitettyä, mihin suuntaan vaaka kallistuu, koska yllä käsitellyn vaakaesimerkin mukaisesti kaksi yksittäistä tutkimusta voi päätyä päinvastaisiin tuloksiin. Jos tutkimuksia onkin 19 kappaletta, niiden tuloksien ja aiheen kokonaiskuva saadaan paremmin selville. Siksi systemaattiset katsaukset ovat pyramidin huipulla ja tieteellisen todistamisen korkeimmalla asteella, ja ne ovat yleensä myös ravitsemussuositusten taustalla. Usein systemaattiset katsaukset saatetaan yhdistää vielä useimmissa tapauksissa meta-analyyseihin, joissa katsaukseen lisättyjen tutkimuksien tutkimusdataa tarkastellaan tietokoneohjelmilla, jolloin tarkasteltujen tutkimuksien tulokset saadaan yhdistettyä numerollisessa muodossa.

Systemaattinen katsaus on parempi kuin perinteinen katsaus, joka on toki hyvä artikkelityyppi sekin, mutta josta ei välttämättä selviä koko aiheen kokonaiskuva. Pahimmillaan katsauksiin voidaan poimia valikoiden omia tarkoitusperiä ajavia viitteitä, sillä erilaisten tutkijoiden keskuudessa on usein erimielisyyttä eri asioista ja koska vaa’an molemmissa kupeissa on tutkimuksia. Eräässä huumorilla tehdyssä, mutta pohjimmiltaan vakavaa asiaa käsittelevässä ”katsauksessa” tupakoimisen spekuloitiin parantavan kestävyysurheilun suorituskykyä, koska se lisää veren hemoglobiinia, lisää keuhkojen tilavuutta ja laihduttaa. Kaikki nämä tekijät on yhdistetty lisääntyneeseen suorituskykyyn2.

Vastaavanlaiset katsaukset eivät tietysti mene vertaisarvioinnista läpi, mutta yritin sanoa tällä sitä, että niin sanotusti kirsikoita poimimalla voi saada perusteltua monen monta asiaa. Vaara kirsikanpoimintaan korostuu tietysti blogikirjoituksissa ja nettifoorumeilla, joissa ei ole käytössä vertaisarviointia. Siksi ”luin yhden jutun sen ja sen blogista” on lähtökohtaisesti vaaran paikka. Tiedän, kirjoitan blogia, mutta niin minun kuin muidenkin blogikirjoituksiin kannattaakin suhtautua aina varauksella.

Satunnaistetut kontrolloidut tutkimukset (RCT) ovat ainoita tutkimuksia, jotka voivat osoittaa syy-seuraussuhteen, sillä niissä pystytään eristämään tarkastelussa oleva muuttuja. Siksi pyramidin huipun tietämillä on kaikista laadukkain näyttö eli satunnaistetut, kontrolloidut kaksoissokkotutkimukset, joissa sokkouttaminen tarkoittaa sitä, että niin tutkijat kuin koehenkilöt eivät tiedä, mitä hoitoa mikäkin koeryhmä saa tutkimuksen aikana. Koehenkilöiden sokkouttaminen on tärkeää ”Nyt noudatan parasta ruokavaliota” -tyyppisten ennakkoasenteiden välttämisessä ja tutkijoiden sokkouttaminen on tärkeää tutkimuksen objektiivisen kulun varmistamiseksi.

Joskus satunnaistettujen kontrolloitujen tutkimusten tekeminen ei ole yksinkertaisesti mahdollista. Koeryhmiä ei voida satunnaistaa tupakoimaan tai juomaan 20 alkoholiannosta viikossa vuosikausiksi (se olisi epäeettistä) tai heitä ei voi laittaa syömään kiloa kasviksia päivässä 15 vuodeksi (se olisi tähtitieteellisen kallista) edellä mainittujen tekijöiden terveyteen aiheuttamien vaikutuksien selvittämiseksi. Tällöin joudutaan turvautumaan havainnoiviin tutkimusmenetelmiin, joita muun muassa kohorttitutkimukset tai niin sanotut väestö- tai epidemiologiset tutkimukset ovat.

Väestötutkimuksia voidaan tehdä monella tapaa, mutta ne tehdään aina ennalta määrätylle ihmisryhmälle, esimerkiksi vuonna 1952 syntyneille pohjoisnorjalaisille miehille, joille voidaan tehdä tietyin väliajoin kyselytutkimuksia. Aineiston koko eli tarkasteltavien henkilöiden määrä voi olla määrittelyistä riippuen hyvinkin suuri, jopa kymmeniä tuhansia henkiöitä. Tällaista määrää en ole kuunaan nähnyt RCT:ssä näin suuren tutkimuksen organisoinnin kalleuden vuoksi; suurin näkemäni on joitakin satoja. Yhtä kaikki, kyselyissä henkilöitä pyydetään esimerkiksi kuvailemaan ruokailu-, terveys- ja liikuntatottumuksiaan. Lisäksi heidän terveydentilaansa seurataan mittaamalla heiltä esimerkiksi verikokeiden avulla seurattavia kolesteroliarvoja tai seuraamalla erilasiten sairauksien puhkeamista.

Näiden tietojen perusteella pyritään sitten löytämään yhteyksiä tai korrelaatioita kahden eri tekijän välille. Ihmisryhmän seuranta-aika voi olla hyvin pitkä esimerkiksi 20 vuotta, jolloin tänä aikana joillekin ihmisille voi kehittyä esimerkiksi jokin syöpä. Samaa seurantaa voi tehdä uudelleen esimerkiksi viiden vuoden välein. Yhteys voi olla esimerkiksi sellainen, että jos kasviksia syödään yli 250 grammaa vuorokaudessa, riski sairastua johonkin tiettyyn syöpään pienenee 11 prosenttia, ja jos määrä on yli 500 grammaa, riski pienenee 18 prosenttia. Näin ollen johtopäätöksenä voi olla, että kasvisten syönnin lisääminen on yhteydessä jonkun syövän sairastumisriskin pienenemiseen.

Sanat yhteys ja korrelaatio ovat tässä yhteydessä hyvin tärkeitä, sillä ne eivät tarkoita samaa kuin syy-seuraussuhde, joka pystytään esittämään vain RCT:ssä. Epidemiologisten tutkimusten yhtenä ongelmana on erilaisten muuttujien mahdollisuus sekoittaa pakkaa. Yllä mainitussa esimerkissä sekoittavia tekijöitä voivat olla esimerkiksi ne, että vähäisiä määriä kasviksia syöviin verrattuna paljon kasviksia syövät liikkuvat enemmän, tupakoivat vähemmän, juovat kohtuullisemmin alkoholia ja heillä on alhaisempi painoindeksi, joilla kaikilla on vaikutusta terveydentilaan ja ehkä myös johonkin tiettyyn syöpään. Näitä erilaisia vaikuttavia muuttujia yritetään kyllä usein säädellä tilastollisten menetelmien avulla niiden sekoittavuuden pienentämiseksi, mutta silti yhden halutun tekijän eristäminen kaikkien terveyteen vaikuttavien tekijöiden joukosta ei aina onnistu.

Yhteydellä ja korrelaatiolla saatetaan löytää hassuja juttuja, minkä takia nämä tutkimukset päätyvät valitettavasti usein uutisotsikoihin, joita vielä yleensä liioitellaan rankasti: proteiinin syönti on yhtä vaarallista kuin tupakointi, kaali on lihottavimpien kasvisten joukossa (?) ja niin edespäin. Jos uutisen yhteydessä lukee, että tutkimukseen osallistui sanotaanko vaikka yli 500 henkilöä, on kyseessä todennäköisesti juuri tällainen epidemiologinen tutkimus.

Joillakin henkilöillä on tapana irvailla epidomiologisten tutkimusten kustannuksella osoittaakseen, että niissä tehtyihin havaintoihin tulee suhtautua varauksella. Legendaarisessa esimerkissä jäätelön syöminen ja murhien tekeminen lisääntyvät kesällä, jolloin jäätelön syömisen lisääntyminen on yhteydessä murhien lisääntymiseen. Ei voida kuitenkaan sanoa, että jäätelön syömisen lisääntyminen lisää murhien tekemistä. Hassuista jutuista puheen ollen eräässä tutkimuksessa henkilöillä, jotka vastasivat ”Syön mitä haluan ja milloin haluan”-toteamukseen kyllä, omasivat suuremman riskin sairastua paksusuolen syöpään3. Koitapa sitten selvittää siinä, mitkä tekijät sitä riskiä oikein lisäävät.

Kaikista hassuimpia yhteyksiä löytyy Tyler Vigenin ylläpitämältä nettisivulta Spurious Correlations. Tässä esimerkissä Yhdysvaltojen investoinnit tieteeseen, avaruushankkeisiin ja teknologiaan ovat yhteydessä hirttäytymällä, kuristumalla ja tukehtumalla tapahtuviin itsemurhiin. Itse veikkaisin, että investointien lisääntyminen on tuskin näiden kuolemantapausten lisääntymisen perimmäinen syy.

Kuva: Tyler Vigen / Spurious Correlations (CC BY 4.0)
Kuva: Tyler Vigen / Spurious Correlations (CC BY 4.0)

Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että kohorttitutkimuksissa löydetty yhteys antaa hyvän alkusysäyksen syy-seuraussuhteen selvittämiselle RCT:n avulla. Eivät kohorttitutkimukset kuitenkaan aivan turhia tai arvottomia ole, sillä kuten sanoin, aina RCT:n tekeminen ei vain ole mahdollista. Myös kohorttitutkimuksille voidaan tehdä systemaattisia katsauksia ja meta-analyysejä, jolloin useamman kohorttitutkimuksen yhdistäminen ja niissä tehdyt löydökset voivat antaa tehdä jonkin kahden asian yhteyden ”aitoudesta” todennäköisemmän.

Mentäessä hierarkiaa alaspäin näytön vahvuus pienenee, kun mukaan tulevat tapaus-verrokki-tutkimukset (case-control study) sekä tapaussarjat (case series) ja tapaustutkimukset (case study). Näitä menetelmiä en esittele sen enempää, mutta täältä saa lisää tietoa viidestä hierarkian ylimmästä tutkimustyypistä, sillä äskeinen oli vain pintaraapaisu näiden tutkimustyyppien saloihin.

Jos katsoi yllä olevaa kuvaa tarkkaan, huomaa, että tieteellisen näytön hierarkiasta puuttui kokonaan koeputkissa- (in vitro-) ja koe-eläimillä kuten rotilla tehdyt tutkimukset. Ne ovat näytön vakuuttavuudessa vielä alempana kuin pääkirjoitukset (editorials) ja asiantuntijoiden mielipiteet.

Myös sellainen näyttö kuten ”näin on aina tehty”, ”muutkin tekevät niin” ja ”yks hyvässä kondiksessa oleva kaveri salilta sanoi, että…” sekä anekdootit eli yksittäisten henkilöiden kokemukset tai tarinat eivät valitettavasti mahtuneet tähän hierarkiaan. Näistä kolme ensimmäistä ovat oikeastaan argumentointivirheitä (perinteisiin-, suosioon- ja estetiikkaan vetoaminen) ja viimeisellä voidaan todistaa ihan mitä vain. Ihmiset rakastavat kivoja, kasvot omaavia ja satumaisia tarinoita, jollaisia anekdootit ovat parhaimmillaan, mutta kuten sanoin, positiiviset tai negatiiviset lähtökohdat, erilaiset tekijät ja ihmisten reagoiminen laidasta laitaan tekevät niistä todistusteholtaan pieniä todisteita.

Yllä esitelty hierarkia ei ole kuitenkaan ainoa kaikista mahdollisista hierarkioista. Suuresti arvostamani Alan Aragon on tehnyt esimerkiksi seuraavanlaisen hierarkian4, jossa ylös on lisätty meta-analyysit ja josta yllä mainitsemani perinne ja anekdootit sekä lisäksi auktoriteetit löytyvät. Auktoriteetteina pidettyihin henkiöihin tai asiantuntijoihin liittyen tulee tiedostaa, että ne ovat vain yhden ihmisen mielipiteitä, ja kymmenellä eri ihmisellä voi olla samasta asiasta kymmenen eri mielipidettä. Oikeastaan tieteessä ei edes pitäisi olla auktoriteettejä, vaan pelkkiä asiantuntijoita.

Hierarchy of Evidence Strength
Alan Aragonin näytön vahvuuden hierarkia4

Esittelin tiedon hierarkian siksi, koska sillä on väliä, mitä tutkimuksia käyttämällä argumentoi mielipiteensä. Jos argumentoi mielipiteensä viittaamalla koe-eläintutkimuksiin tai nakkelemalla omia tai muiden kokemuksia aiheen tiimoilta, ei argumentoinnin taso ole kovin vahvaa. Jos taas argumentoi mielipiteensä samaan asiaan liittyen viittaamalla kaksoisokkotutkimuksia käsitteleviin systemaattisiin katsauksiin ja/tai meta-analyyseihin, on ero argumentoinnin tasossa silloin kuin yöllä ja päivällä. Mikäli jostakin asiasta on olemassa useita satunnaisia kontrolloituja tutkimuksia tai systemaattisia katsauksia, tämän näytön kumoamisen yrittäminen omakohtaisilla kokemuksilla on absurdia.

Jotakin asiaa tarkasteltaessa olisi syytä aloittaa näytön tarkasteleminen pyramidin huipulta, ja jos ylimmän tason todisteita ei löydy, siirrytään pyramidissa alaspäin. Esimerkiksi systemaattisia katsauksia on turha tehdä hyppyselliselle tutkimuksia. Jos omat kokemukset ovat ristiriidassa kovemman näytön tutkimustiedon kanssa, pitäisi yrittää pohtia, mistä tämä asia johtuu ja hyväksyä mahdollisesti se, että omat kokemukset ovat alttiita virhepäätelmille.

Kun tein postausta kompressiovaatteista, oli minun luonnollista lähteä liikkeelle katsauksista sekä systemaattisista katsauksista ja/tai meta-analyyseistä, jotta sain aiheesta nopean, kattavan ja luotettavan kokonaiskuvan sen sijaan, että olisin tarkastellut yksittäisiä tutkimuksia. Pääsin muutenkin paremmin yksittäisten ja kiinnostavan oloisten tutkimuksien pariin katsauksien lähdeluetteloiden kautta, koska minun ei tarvinnut tehdä itse hakutyötä tutkimustietokannoissa.

Joskus myös anekdooteilla, perinteillä ja auktoriteettien näkemyksillä on painoarvoa, jos kaikkia asioita ei ole vielä ehditty tutkia tarpeeksi tai tutkimusta on hyvin vähän. Mikäli näin on tilanne, voidaan esimerkiksi anekdoottisesti löydettyjä kokemuksia käyttää pohjana RCT:ssa testattavalle hypoteesille, aivan kuten sitrulliinimalaatin tapauksessa.

Sisäinen ja ulkoinen validiteetti

Vaikka tutkimus olisi tyypiltään vahvaan näyttöön kykenevä, kuten satunnaistettu kontrolloitu tutkimus, voi sen laatu olla toisaalta heikkoa. Kaksi tutkimuksen laatuun liittyvää seikkaa ovat tutkimuksen sisäinen- ja ulkoinen validiteetti.

Sisäinen validiteetti tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, kuinka hyvin tutkimus on tehty, onko se tehty ”oikein” ja tukeeko tutkimuksen toteutus ja tukevatko siinä tehdyt löydökset tutkijoiden tekemiä johtopäätöksiä. Tutkimus voidaan sössiä erittäin monella tapaa, esimerkiksi tekemällä kehonkoostumusmittaukset huonoilla laitteilla kuten Inbodyillä tai vaihtamalla laitetta mittauksien välillä.

DXA-mittaus. Kuva: MartinPoulter / Wikimedia Commons CC-BY-SA-3.0
DXA-mittaus. Kuva: MartinPoulter / Wikimedia Commons CC-BY-SA-3.0

Eräs toinen sisäiseen validiteettiin liittyvä seikka tutkimuksissa ovat sekoittavat muuttujat. Oikein näppärä esimerkki näistä sekoittavista muuttujista on iltaista kaseiinilisää käsittelevä kirjoitukseni, jossa käsittelin neljää tutkimusta, joista kolmessa toinen puoli koehenkilöistä sai iltaisin kaseiinia ja toinen hiilihydraattilisää. Jokaisen näiden tutkimuksen johtopäätös oli, että kaseiinilisä on hyödyksi, vaikka tosiasiassa kaseiiniproteiinia saaneet henkilöt söivät tutkimuksien aikana enemmän proteiinia päivän mittaan kuin hiilihydraattilisää saaneet. Tutkijat ovat siis oikeastaan käsitelleet kahta muuttujaa: proteiinilisää ja proteiinilisän antamista illalla. Näiden seikkojen vuoksi tutkimuksissa ei voida eristää muuttujaksi sitä, johtuivatko positiiviset havainnot ylimääräisestä proteiinin antamisesta vai iltaisesta kaseiinin nauttimisesta, ja näiden seikkojen vuoksi tutkimusten sisäinen validiteetti oli huono. Mahdolliset ongelmat sisäisessä validiteetissä ovat yksi hyvä syy lisää hankkia tutkimuksien kokonaiset tekstit käsiinsä sen sijaan, että lukisi pelkästään niiden tiivistelmät.

Ulkoinen validiteetti tarkoittaa sitä, kuinka hyvin tutkimuksen tulokset voidaan yleistää koskevaksi erilaisten ihmisten joukkoa tai muita tilanteita. Ulkoinen validiteetti voi liittyä esimerkiksi koehenkilöiden profiiliin tai tutkimuksessa käytettyihin menetelmiin. Mahdolliset menetelmiin liittyvät ongelmat voivat liittyä esimerkiksi siihen, että koehenkilöille annetaan puhdasta fruktoosia, jota ei esinny luonnossa sellaisenaan.

Koehenkilöihin liittyvistä asioista oivia esimerkkejä ovat treenitutkimukset, joissa useissa koehenkilöiksi on valittu hyvin vähän tai ei ollenkaan treenikokemusta omaavia ihmisiä. Kokemattomilla treenaajilla tehtyjen tutkimusten tulokset eivät ole välttämättä heijastettavissa koskemaan jo hyvän aikaa salilla käyneitä henkilöitä. Käsittelin juuri tätä asiaa tarkemmin taannoisessa kirjoituksessani. Joskus taas jotakin aihetta on tutkittu niin vähän, että tarjolla on vain tutkimuksia, joiden ulkoisen validiteetin kanssa on vain elettävä. Esimerkiksi päivittäisten aterioiden sopivasta määrästä tehdyissä tutkimuksissa tarjolla on tällä hetkellä vain treenaamattomilla henkilöillä tehtyjä tutkimuksia, joten nykyisellä tietämyksellä pitää joustaa ja olettaa varauksella, että samat havainnot koskevat myös treenaavia henkilöitä – ja hyväksyä se, että näytön vahvistuessa näkemyksiä joudutaan muuttamaan.

Toinen esimerkki huonosta ulkoisesta validiteetistä on rottatutkimus, joissa rotille annetaan jotakin ruoka-ainetta suhteessa sellaisia määriä, joita ihmisillä ei ole realistista syödä. Ensinnäkään rottatutkimusten tulokset eivät ole johdettavissa koskemaan ihmisiä, ja toisekseen jos fruktoosimäärät ovat suhteessa vielä sellaisia, joita pahimmat sokerihiiretkään (siis paljon sokeria syövät ihmiset) eivät söisi, mahdollisten johtopäätösten vetämisen kanssa pitää olla tarkkana. Lähinnä tällaisista rottatutkimuksista saatava hyöty on jälleen kerran kerätä sellaista tietoa, joita voidaan sitten tarkastella ihmisillä tehtävässä, satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessa. Toisaalta jos ihmisillä tehtäisiin tutkimus, jossa epärealistiset määrät fruktoosia heikentäisivät terveyttä, ei voida yleistää, että myös kohtuudessa pysyvät määrät fruktoosia samalla tavoin haitallisia.

Tutkimuksien sisäiseen- ja ulkoiseen validiteettiin liittyvien asioiden käsittely on käytännössä tutkimuksien vahvuuksien ja heikkouksien käsittelyä. Vaikka jokin argumentointiin käytetty tutkimus olisi tyypiltään hyvä, esimerkiksi satunnaistettu kontrolloitu tutkimus, sen toteutukseen liittyvät ongelmat voivat vaikuttaa niistä tehtävien johtopäätöksien tekemiseen ja suositusten antamiseen. Tämä johtaa siihen, että esimerkiksi systemaattinen katsaus on laadultaan yhtä hyvä tai huono kuin siihen sisällytettyjen tutkimusten summa, joten myös näihin tutkimuksiin voi liittyä ongelmia.

Sama koskee argumentointia: argumentoinnin taso on yhtä hyvää kuin argumentointiin käytettyjen todisteiden taso. Jos väittää, että ruoka-aine x on haitallinen terveille aikuisille ihmisille, ei kannata viitata lapsilla tehtyihin tutkimuksiin tai tutkimuksiin, jossa aikuisilla koehenkilöillä oli jotakin perussairauksia tai jotka on tehty ihan päin honkia, jos tarjolla on relevantimpia, sisäiseltä- ja/tai ulkoiselta validiteetiltaan parempia tutkimuksia.

Mahdolliset ongelmat sisäisessä ja ulkoisessa validiteetissä ovat hyvä syy käydä vilkaisemassa tahojen viittaamia tutkimuksia itse läpi. Tutkimuksien lukeminen tai ainakin lyhyt tutustuminen niihin itse on myös tärkeää siitä syystä, että niihin viitannut taho on voinut tehdä niitä lukiessaan virheellisiä johtopäätöksiä. Mediassa on esimerkiksi puhuttu joidenkin tutkimuksien yhteydessä, että punaviinin juominen ehkäisee Alzheimerin tautia, vaikka tutkimuksissa ei ole käsitelty punaviiniä ollenkaan, vaan pelkästään punaviinin sisältämää resveratrolia. Hyvä nyrkkisääntö on, että mitä uskomattomampi väite, sitä herkemmin kannattaa käydä tutustumassa myös itse tutkimuksiin.

Yhteenveto

Maailman suurimpaan tieteellisten tutkimusten arkistoon, PubMediin on arkistoitu tällä päivämäärällä yli 25 000 000 tieteellistä artikkelia tai niiden tiivistelmiä. Kun PubMediin arkistoidaan artikkeleita noin 5500 tieteellisestä aikakausijulkaisusta, tarkoittaa se sitä, että esimerkiksi viime vuonna arkistoituja artikkeleita oli 806 326 kappaletta. Kaikki tutkimukset eivät liity ravitsemus- tai treenitieteisiin, mutta veikkaisin, että keskimäärin näihinkin aiheisiin liittyviä tutkimuksia julkaistaan kuukausittain kymmeniä ellei jopa satoja kappaleita. Tämä tarkoittaa sitä, että näiden kaikkien artikkeleiden joukosta löytynee kyllä henkilöiden omia tarkoitusperiä tai ajatuksia ajavia viitteitä ja sitä, että tutkimuksien tiimoilta riittää keskusteltavaa jatkossakin. Se tarkoittaa myös sitä, että uusien tutkimusten tekemisten seurauksena ymmärrämme jatkossa yhä paremmin ympäröivää maailmaa, siihen liittyviä ilmiöitä ja niiden taustoja sekä asioiden syy-seuraussuhteita, kun asioiden todennäköisyydet vahvistuvat tai heikentyvät ja vaa’at jatkavat kallistumistaan.

Ketä tai mitä treeni-, ravintoasioissa tai melkeinpä ihan missä tahansa asiassa pitäisi sitten uskoa?

No en minä tiedä. Minä vain kirjoittelen näitä blogitekstejä, en ole ainakaan institutionaalinen asiantuntija, ja tuskin kokemusasiantuntijakaan, kun minulla on kokemusta lähinnä vain itsestäni. Tämäkin mahdollisia asiavirheitä sisältävä, vertaisarvioimaton blogikirjoitus on vain yhden ihmisen yksi kohtalaisen vahva mielipide, mutta toivottavasti ihan kohtalaisesti argumentoitu sellainen.

Tässä kirjoituksessa käsitellyt asiat huomioon ottaen annan asiasta kuitenkin seuraavan näkökulman:

  • et usko automaattisesti seuraamaasi tahoa pelkästään sen takia, että hän on saavuttanut jotakin (case IFBB-pro)
  • taho tiedostaa vaaka-ajattelun eli sen, mihin tutkimusten paino vie
    • yksittäistä tutkimusta ja sen sisältöä voi aina analysoida läpi, mutta samalla pitäisi yrittää huomioida mahdolliset aikaisemmat asiasta tehdyt tutkimukset
  • taho tiedostaa, että todisteita voi joutua soveltamaan ruohonjuuritasolla (= käytännössä) henkilöstä riippuen
  • taho argumentoi sanomisensa käyttämällä laadukkainta mahdollista näyttöä eli mielellään kontrolloituja, satunnaistettuja tutkimuksia tai niistä tehtyjä systemaattisia katsauksia ja meta-analyysejä
    • tieteellisten menetelmien ulkopuolella olevat todisteet kuten kokemus tai perinne jäävät vähemmälle, mutta eivät jää täysin huomioimatta
  • tahon käsittelemät tutkimukset ovat laadultaan hyviä, niissä tehdyt johtopäätökset tukevat tutkimuksessa tehtyjä löydöksiä ja ne ovat yleistettävissä koskemaan sinun tyyppistäsi henkilöä
    • taho käsittelee tutkimuksen vahvuuksia ja heikkouksia, joilla on vaikutusta johtopäätösten tekemiseen

Lopuksi lukaiset mielellään asian varmistamiseksi tutkimuksia vielä itse läpi, minkä jälkeen teet omat johtopäätöksesi ja pyrit löytämään tutkimuksissa hyväksi havaituista käytännöistä itsellesi parhaan tavan toimia. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty, joten tehtäessä itseä koskeva treeni- tai terveysmuutos ei saisi tehdä kerralla muita muutoksia ja on oltava mahdollisimman objektiivinen, jotta eri tekijöiden vaikutukset eivät sekoittuisi keskenään ja jotta ei tulisi tehtyä virheellisiä päätelmiä.

Ja mikä tärkeintä: seuraat mielellään useampaa tahoa, koska jokainen ihminen on erehtyväinen ja koska kymmenellä eri ihmisellä voi olla asiasta kymmenen eri mielipidettä. Jos useampi seuraamasi henkilö ja/tai organisaatio on asiasta samaa mieltä (konsensus), olet todennäköisemmin oikeilla jäljillä.

Niin ja että nämä seuraamasi tahot eivät ole mielipiteissään aina pysyviä, muita solvaavia, pelotteluun ja muihin argumentointivirheisiin sortuvia apinoita.

Etkä itsekään ole sellainen.

Jaa kirjoitus Facebookissa ja tykkää samalla Novus Adituksen Facebook-sivusta!

Lähteet

Artikkelikuva: CFCF / Wikimedia Commons / CC-BY-3.0

1. Mazel, J. W., & Poolman, R. W. (2011). What should urologists know about evidence-based medicine?.Indian journal of urology: IJU: journal of the Urological Society of India, 27(4), 536.

2. Myers, K. A. (2010). Cigarette smoking: an underused tool in high-performance endurance training. Canadian Medical Association Journal,182(18), E867-E869.

3. Bao, Y., Nimptsch, K., Chan, A. T., Ng, K., Meyerhardt, J. A., Willett, W. C., … & Fuchs, C. S. (2012). Reported behavior of eating anything at anytime and risk of colorectal cancer in women.International journal of cancer, 130(6), 1395-1400.

4. Aragon, A.A. (2014). Hierarchy of Evidence Strength (original schematic). AARR, July 2014.

Olli Haataja

Olen voimanostosta ja urheiluravitsemuksesta innostunut terveysbloggaaja. Tässä tieteellisiä tutkimuksia käsittelevässä blogissa kirjoitan kuulumisiani, autan muita puoluettomasti, yritän oppia itse ja pyrin saamaan järkeä fitnesstouhuun.